Ajoittain saapuvat äänet ovat tuskallisen teräviä,
ne imeytyvät minuun.
Kuin sapelihammastiikerit hyökkäävät
ja teroittavat tikareitaan koipiensa taipeessa.
Kun äänet lävistävät, tahtoivin menettää muutakin kuin kuuloni.
Sen menetin jo pelkästä äänien pelosta.
Ajoittain teen valvovaa työtä mielessäni:
Kaitsin sellaisten ajatusteni nippuja,
joita en soisi huoliksi edes itselleni.
Karitsoilla on karkauspäivä,
on hyvä huomioida kuukausien vaihtelut.
Ne ovat vaarallisen tietoisia vankeutensa vapauksista!
Ajoittain kukaan ei valvo mieltäni,
se särkee minut muttei minua.
Ajoittain kirjoitan nimeä paperille.
Nimeä, jonka käännän väärinpäin,
jotta voin todeta sen kauniiksi sitenkin.
Nimen täydellisyys on tuskaisen painostava.
Sinä olet. Ja taas karitsat karkaavat!
Ajatellessani olen vapaana mutten vapaalla.
Lajittelen ajatuksiani, sillä ne ovat niin kummia pyöriessään.
On melkein pakko pysähtyä ja pohtia:
kestänkö tosiaan tämän kaiken?
Ajoittain kestän.
____________________________________
Päässäni on puistoja ja puutarhoja, linnoituksia ja salaisia kyliä. Osaan mielessäni kulkea niiden väliä. Ja nyt en leiki kielikuvilla. Tiedän parhaimmat reitit ja mieleni kauneimmat puutarhat, jonne voin palata. En kuitenkaan tee niin. Puutarhat ovat siellä, ne ovat kauniita ja kukoistavat. Katselen niitä, mutta säästän vielä vierailuni hetkeä. Elän mielessäni omaa aikatauluani – kiireinen se ainakin on.
En ole varma aistieni herkkyydestä, mutta jatkuvasti on niin paljon käsiteltävää, että se vakuuttaa minut jonkinlaisesta taipuvaisuudesta holtittomaan ajelehtimiseen.
Henkilön ulkoinen olemus voi lähennellä rauhallista– jopa tyyntä – mutta se tosiaankin on vain vaikutelma jostain sellaisesta mitä ei voida nähdä. Unelmoin tyyneydestä ja kaiken sellaisen minimoimisesta, joka voisi järkyttää ajatukset sisälläni alkuperäisestä epätasapainosta enistäkin horjuvampaan asemaan. Sillä koen kuitenkin ajatusteni järjestäytyneen ryhmiin, teen jatkuvasti ryhmittelyä mielessäni. On sotkua, mutta sellaista siistiä sotkua, joka hiukan lohduttaa.
Yritän nyt siis vain kuvailla sitä, miten paljon voin ( ja voit ) kuormittua ajatuksista(ni) sekä ympäristöstä(ni). En saa tekstissäni luultavasti keskittyä ratkaisua tähän kuormittuneisuuden muotoon– ajaudun luultavasti vain kauemmaksi alkuperäisestä ongelmasta.
Mutta olen hyvin onnellinen. Voisi ajatella siis, että tällainen epäjärjestys ja kuormitus voisi, jos ei johtaa niin olla yksi tekijä, onnettomuuteen. Päin vastoin tämä piirre tai ominaisuus tuo lisäarvoa elämääni. En tosin voi puhua tietenkään kenenkään toisen puolesta, joka kokee samaa.
Totuus on, että todellisuus ja mielen sisällöt kuormittavat meistä jokaista tavallaan. Uskon vain, että ero on osasten järjestymisessä kokonaisuuksiksi. (Tällä ei ole psykologista tai muutakaan tieteellistä perustaa, se on vain näkemykseni.) Voi olla mahdollista muodostaa lähes täydellisiä kokonaisuuksia ympäristöstä suhteessa ajatuksiimme, ja saada näistä kokonaisuuksista tarpeeksi tietoa elämää varten. En osaa kuvailla ”kokonaisuus” ihmisiä tämän paremmin. Olen yksi näistä, joilla jokainen pieni osanen (fyysinen tai vain ajatus) ajelehtii ilman kokonaisuutta, johon liittyä. Jokainen ajatus ja havainto liittyvät toisiinsa erilaisissa suhteissa ja muodostavat taas uusia ajatuksia. Tämä voi mahdollistaa asioiden yksityiskohtaisemman tarkkailun, mutta en voi sanoa, etteivätkö kokonaisuudet ja tällaiset ihmiset toimisi samoin.
Mielenkiintoista.
MIMMAn 