Se musiikki on kaikkensa antanutta
Sitä pyörittää viisi miestä
– pyörien ympyrää
ja vain antaakseen hiljaisuuden
sen varjokohdissa itää.
Sen jokainen säe on särö laseissa.
Niissä, joilla oli tarkoitus joskus katsella
turhuutta iloiten sen saavutettavuudesta,
vain saavuttaakseen lopulta turhautumisen.
Lasit kuuluvat nyt roskikseen.
Ja ilta oli käymässä vähiin,
kun miehet kuulivat nurkkapianon
soittavan sävelen vain itselleen.
Yhden, sillä sen kanssa ei tarvinnut
Koettaa saavuttaa mitään saavuttamatonta.
Ja se yksi sävel niin kaikkensa antava,
että antoivatpa miehet mitä tahansa,
musiikki ei saanut takaisin merkitystään.
Lasitkin oli kaivettava roskiksesta
Niissä oli hiekkaa heitä haastamaan..
Se oli nyt pakko kestää.
– kaikki alkoi vain käydä niin turhauttavaksi!
……..
On hyvin mahdollista, että kirjoittamani teksti ei tule kiinnittymään millään tavalla yllä kirjoittamaani. Uskoisin kuitenkin, että tunnelma – oikeastaan surumielisyyteni siitä, että uskomme yhä vahvemmin tylsyyteen, välittyy molemmista teksteistä.
Sillä on huomattava, että ympäristömme rakentuu pienistä osasista. (On hyvä tietää että tätä kirjoittaessani katselen kahta harakkaa nokkimassa maata täsmälleen samaan tahtiin, mikä on mielestäni ihmeellistä.)
Niin, kaikki tosiaan rakentuu pienistä palasista. Usein saatan kuvitella ottavani käteen yhden palasen ja käänteleväni sitä niin, että hahmotan sen niin hyvin kuin minun on mahdollista kyseisellä hetkellä.
On oikeastaan väistämättömyys, että mieleeni ilmaantuu ensin joitakin kysymyksiä ja sitten useampia, kunnes kysymyksien tulva sekoittaa pääni.
Ei– se ei ole lainkaan tylsää. Se on tietoisuuden siirtämistä seuraavalle tasolle.
Nyt kun meillä on omat taipumuksemme tarkastella yhtä aikaa useita asioita, yleensä etsien maksimaalista mielihyvää tuottavaa lähdettä. Tarkastelemme usein asioita siis mielihyvämme kannalta. Ja kun hyödyttömyyden ja tekemättömyyden tunne valtaa, emme taho paljastaa sille totuuksia kaikesta tästä pienten osasten mielettömyydestä.
Mitä tapahtuisi jos pitäisimme itsellämme piilossa tahdon keskittyä vain kaikkeen rumimpaan mahdolliseen, vain siksi koska se on uutta? Se olisi aivan liian häpeällistä näytettäväksi.
Jos sen sijaan huomaisimme mitättömyydessä sen arvokkuuden, joka on mitaamatonta. Aiemmat kaksi harakkaa luovat toisiinsa täydellisen luottamussuhteen, nämä kaksi lentävät peräkanaa (tai p.harakkaa) samaan puuhun jakaen sen havut, oksat ja minua pyörryttävät maisemat. Sitten ne leijailevat takaisin nokkimaan jotain, jota on täsmälleen oikea määrä niille kahdelle, koska niin ne ovat itse päättäneet. JA tästäkös meillä olisi opittavaa.
Jospa vain jatkamme seurailua.(?)
MIMMAn 